Blogitauko tekee hyvää

Bloggaaminen voi olla hyvinkin stressaavaa, jos sitä tekee itselle vääristä syistä. Itse aloitin bloggamisen viisitoistavuotiaana vuonna 2010. Heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Olin päättänyt että haluan perustaa blogin ja kirjoitella laajemmin arjestani. Sometilejä minulla ei tuolloin ollut kuin Facebook ja tuntui, että sinne olisi turha kirjoitella pitkät pätkät, varsinkin kun Blogger oli olemassa ja kavereiltakin löytyi blogeja.

Ensimmäisen postauksen jälkeen olin vain tyytyväinen itseeni. Oikeinkirjoitusta en tarkistanut ja löytyipä kommentti osiosta yksi ihana kommentti seuraavana aamuna. Kommentit ovat vielä tänäkin päivänä ylitsepääsemättämän tärkeä asia minulle. Sillä tavalla olen saanut palautetta ja kehittänyt itseäni sekä blogiani. Aina ei tarvitse keksiä mitään maatamullistavaa kommentoitavaa, vaan voin vannoa että "Ihana/hyvä postaus" tai "Näytät kauniilta/hyvältä näissä kuvissa" piristää ihan jokaisen bloggaajan päivää.

Lukijoita alkoi blogilleni pikkuhiljaa kerääntyä. Tuntuu että se tapahtui silloin helposti. Nykyään valitettavan monet ovat sitä mieltä että: "bloggaus on kuollut" ja lukijoiden ilmestyminen sidebariin on joskus kovan työn takana. Aikoinani en koskaan mainostaut ensimmäistä blogiani missään  ja silti päästiin 250 lujikan paikkeille. Viimeiset pari vuotta tuo luku junnasi paikoillaan eikä lähtenyt nousuun vaikka olisi postannut kuinka usein. Luin muiden blogeista yhteistyö postauksista ja mietin ovatko lukija määräni liian pienet että kukaa haluaisi blogi yhteistyöhön lähteä. Viimeistään siinä vaiheessa kun bloggaustahti hidastui ja lukijamäärä tippui muutamalla seuraajalla, alkoi bloggauksen viehätys loppumaan ja postausten välit venyivät edelleen ja bloggaaminen alkoi tuntua pakko pullalta. Luulen että niin moni tätä tekstiä lukeva tietää mistä puhun. Tuntui siltä että pakko saada lisää lukijoita ja kommenteja tai blogini ei ole minkään arvoinen. Tätä blogin arvon mittaamista lukijoiden ja kommentien sekä yhteistyön määrällä jatkoin varmaan siihen saakka kunnes lopulta päätin että antaa olla.

Edelleen rakastin lukea muiden blogeja. Sen sijaan että olisin verrannut itseäni muihin vertasin blogini sisältöä jatkuvasti siihen mitä halusin sen olevan. Mutta useista yrityksistä huolimatta en koskaa ollut täysin tyytyväinen kuviin tai tekstiä oli liian vähän. Nyt olen onneksi ymmärtänyt että blogihan on vähän niin kuin minun julkinen päiväkirja minne voin kirjoittaa ihan mistä vaan. Juurikin niistä minulle merkityksellisistä asioista. Ja niin hyvin kuin haluan. Varsinkin kun bloggaaminen ei ole minulle työtä vaan harrastus ja harrastusten tulee olla mielyttäviä ja retouttavia. Jos näin ei jostain syystä ole tai homma ei luista on lupa sanoa: "Nyt ei huvita".

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin; meidän edellisessä asunnossa asukuvien ottaminen oli miltein mahdotonta. Miten voi yksien asukuvien ottamiseen mennä neljäpäivää? Tämä vain lisäsi sitä että bloggaaminen olisi kivaa jos se ei olisi näin aikaa vaativaa ja ennen kaikkea turhauttavaa! Lopulta en enää jaksanut yrittää muokata huonoista kuvista hyviä (kiitos valaistuksen ja tilanpuutteen). Niinhän se on että ei huonosta kuvasta hyvää saa vaikka sen kullalla päällystäisi.

Vuoden ajan bloggaamisen takuttua päätin vihdoin pistää koko touhun jäihin. Silloin ajattelin sen olevan lopullista ja etten enää koskaan blogi maailmaan palaa. Mutta toisin kävi. Tauon aikana sain muuta ajateltavaa ja huomasin nyt uuden blogin kanssa miten paljon rennompi olen blogin suhtee kuin silloin. Myöskään lukija palkki ei enää ahdista ja olen palannut siihen tilaan kuin silloin kun ensimmäisen blogipostauksen kirjoitin; kirjoitan tätä koska itse haluan.

Kiitos kun luit!